16 Nov 2020
Rakkautta ja villasukkia, osa 1/10
Milla:
– Äiti, älä suotta murehdi! Ei mulla ole mitään hätää. Täällä Kaliforniassa tilanne on taas rauhoittunut ja mä ja Paul ollaan ekstravarovaisia – käytetään maskeja, pestään käsiä, vältetään väkijoukkoja, vakuutin puhelimeen.
– No, jos muutat mieltäsi, niin Rantamökki on vapaa, äiti sanoi kykenemättä salaamaan huolta pärjäämisestäni.
Los Angelesista Järvenperään oli melkein 10 000 kilometriä, mutta silti tuntui siltä kuin äiti olisi siinä, ihan vieressä. Näin hänet mielessäni kotituvassa kännykkä korvalla nyppimässä kuolleita lehtiä ja kukkia leveillä ikkunalaudoilla olevista kymmenistä huonekasveista. Kello oli Suomessa jo iltakymmenen, joten kuvittelin äidin vanhassa flanellipyjamassaan, hopean raidoittama maantienvärinen tukka sipaistuna niskaan ponnarille, jalassa itsekudotut villasukat suojaamassa kesäyön viileyttä vastaan.
Kuuntele osa Katri Mannisen lukemana podcastina
Äidin huolenpito sai silmät kostumaan liikutuksesta. Onneksi emme voineet huonon nettiyhteyteni takia puhua videopuhelua. En halunnut antaa äidille pienintäkään aihetta murehtimiseen. Vaikka koronavirus ei uhannut henkeäni, talouttani ja rakkauselämääni se vaikeutti senkin edestä.
– Miten sä itse jaksat? kysyin ennen kuin äiti ehti kysellä enemmän. – Mitä mä katsoin Hesarin sivuilta, niin eihän teillä päin ole koronaa ollenkaan.
– Ei niin, mutta aika käy vähän pitkäksi. Sovittiin vanhojen rouvien kanssa, että jatketaan käsityöpiiriä varmuuden vuoksi vasta syksyllä.
Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi (https://kotiliesi.fi/ihmiset-ja-ilmiot/ihmiset/kirsti-ja-katri-manninen-jatkokertomus-rakkautta-ja-villasukkia/)
ÄITI
Maija Valtonen os. Kärppä, 65, on puolitoista vuotta sitten leskeksi jäänyt entinen kansalaisopiston käsityönopettaja. Hän asuu Männistön tilalla Järvenperän kylässä Pitkäjärven pitäjässä Jyväskylän pohjoispuolella.
VANHOILLA ROUVILLA äiti tarkoitti entisiä kansalaisopiston käsityöpiiriläisiä. Sen jälkeen kun kansalaisopiston käsityönopettajan virka oli lopetettu vuodenvaihteessa, äiti oli jatkanut piirin pyörittämistä kotonaan. Ryhmän keski-ikä lähenteli kahdeksaakymmentä ja muutaman piiriläisen tietotaito ylitti äidinkin osaamisen, mutta käsityöt olivatkin vain tekosyy. Ryhmän todellinen tarkoitus oli muistella menneitä ja juoruilla kylän tapahtumista.
– Vieläkö se perhe asuu Isomökissä? huomasin kysyä.
Kotitilaamme Männistöön kuuluvaan Kokonniemeen oli rakennettu 10 vuotta sitten kaksi vuokramökkiä: Isomökki ja pienempi Rantamökki. Jo ensimmäisenä kesänä mökkeihin oli saatu vieraaksi kaksi saksalaisperhettä. He olivat kehuneet paikkaa kavereilleen ja mökit olivat siitä asti olleet kaikki kesät vuokrattuina.
Koronaviruksen suljettua rajat varaukset oli peruttu. Äidin eläke oli niin pieni, että ilman mökkien vuokratuloja hän olisi lopputalven tiukilla. Onneksi talviasuttavista mökeistä isompaan oli löytynyt jo huhtikuussa vuokralaiseksi helsinkiläisperhe, joka oli lähtenyt pakoon niin putkiremonttia kuin koronavirusta. Etäkoulu ja etätyöt olivat mahdollistaneet muuton toiselle puolelle Suomea maaseudun rauhaan.
– Enkö minä kertonut? He tykkäsivät niin kovasti olla täällä, että ostivat Marttilan Irman vanhan talon, äiti paljasti.
– Ei voi olla totta! älähdin epäuskoisena. Kyseessä täytyi olla ensimmäinen Järvenperälle muuttanut lapsiperhe pitkään aikaan. Vaikka kylältä ei ollut Jyväskylään kuin vajaa tunnin ajomatka, kylä oli ollut muuttotappioinen niin kauan kuin muistin....